Stories on Creativity: Kirsikka Saari

Käsikirjoittaja Kirsikka Saaren tarinassa oman tien löytämisestä olisi aineksia elokuvaan. Monen varman ja turvallisen valinnan jälkeen hän päätti lopulta seurata kutsumustaan. Siitä seurasi estoista vapautuminen, huumorin löytäminen – ja Oscar-ehdokkuus.

”NUORENA häpesin itähelsinkiläistaustaani niin paljon, että vastasin kierrellen aina, kun joku kysyi, missä asun. Vasta myöhemmin ymmärsin, että on rikkaus olla kotoisin paikasta, joka on täynnä tarinoita. Nykyään lähiöelämä on töissäni toistuva teema. Kotimme lähellä sijainnut ostoskeskus ympäristöineen on mielenmaisemani, johon minulla on viha-rakkaussuhde.

Toiset omistautuvat kirjoittamiselle jo nuorena. Minä en. Kirjoittaminen oli minulle helppoa ja luontevaa, mutta kouluaikana en mieltänyt itseäni kirjoittajaksi tai haaveillut taiteilijan urasta. Jostain syystä ajattelin, että taiteellisten asioiden tekemiseen tarvittiin erityislupa.

Muistan kuitenkin lukioajoilta erityisen hetken, joka rohkaisi minua tarttumaan kynään. Elämä oli yhtä myllerrystä, ja olin töppäillyt. Harkitsin iltalukiota. Törmäsin koulun pihalla opettajaani, joka huusi ”Älä vie meiltä äidinkielen huippuarvosanaa!” tarkoittaen, että olin hyvä kirjoittamaan aineita. Sanat jäivät mieleeni.”

 ”Menneisyyteni on opettanut, että edes kaikkensa antaminen ei riitä, jos ponnistelee väärän asian parissa.”

”VUOSIKAUSIA YRITIN tehdä järkeviä valintoja, mutta päädyin mitä oudoimpiin paikkoihin. Kasvoin yksinhuoltajaperheessä lama-aikana. Ajattelin, että matto voidaan vetäistä altani milloin tahansa, joten minun oli oltava varuillani. Tätä taustaa vasten on melko uskomatonta, että päädyin täysin päinvastaiseen tilanteeseen, epävarmuuden leimaamalle alalle.

Lukion jälkeen lähdin opiskelemaan historiaa, mutta totesin pian, ettei ala tarjonnut riittävästi turvaa.  Päätin vaihtaa oikeustieteeseen, mutta päästyäni oikeustieteelliseen tajusin, ettei ala ollut minua varten. Piipahdin myös Aleksanteri-instituutin eli Venäjän ja itäisen Euroopan tutkimuskeskuksen tohtoriohjelmassa. Sain paljon onnitteluja, mutta olin hämmentynyt. Minulle valkeni, että ohjelmaan pääsy oli iso asia – jollekulle muulle. Se oli ratkaiseva hetki.

Jälkikäteen näen, millaisia pelkoja minun on täytynyt voittaa löytääkseni oman tapani elää ja kirjoittaa. Olen aina joutunut keräämään rohkeutta saadakseni ääneni kuuluviin. Muistan lukeneeni opiskeluaikoinani Ylioppilaslehteä ja ajatelleeni, että minäkin voisin kirjoittaa. Kirjoitin ensimmäisen juttuni lehteen yhdessä ystäväni kanssa, sillä kaipasin kannustusta. Niin minusta tuli toimittaja.

Olin miettinyt käsikirjoittamista pitkään, ja päätin kokeilla siipiäni, vaikka tavoite tuntuikin lapselliselta. Palaset loksahtivat kohdalleen ensimmäisestä käsikirjoituskurssista lähtien. Yhtäkkiä kaikesta, mitä olin aiemmin tehnyt, tuntui olevan hyötyä. Toimittajana olin oppinut, ettei teksti ole itsessään pyhä vaan materiaalia, jota voi hioa loputtomasti.

Käsikirjoittamisen periaatteet ovat yksinkertaisia, mutta käytännön työ on melko vaikeaa. Työn oppii tekemällä. Vuonna 2009 pääsin Aalto-yliopiston elokuva- ja tv-käsikirjoituksen maisteriohjelmaan. Siihen mennessä olin jo tehnyt pari lyhytelokuvaa ja Paratiisi-minisarjan vuonna 2010.

Käsikirjoittajan on osattava ammentaa sisimmästään. Käsikirjoitus on aina sekoitus omakohtaisia kokemuksia ja ulkopuolista ainesta. Olen luonteeltani sivustakatsoja, mistä on kirjoittaessa hyötyä. Kirjoitan usein ihmisistä, jotka yrittävät olla jotain muuta kuin ovat – ristiriidassa on aineksia sekä draamaan että komediaan.

Käsikirjoittajana joudun välillä sietämään sitä, että käsikirjoitus on vuosia kesken. Joudun myös ottamaan vastaan paljon kritiikkiä. Se ei kuitenkaan enää huoleta minua. Pääsin toimittajavuosinani eroon kirjoittamiseen liittyvästä häpeäntunteestani, ja käsikirjoittaminen edellyttää samanlaista estoista vapautumista.”
 

 ”Oscar-ehdokkuus osoitti, että aina kannattaa
   tähdätä korkealle.”

”EPÄONNISTUMISIA VOI OLLA VAIKEA käsitellä mutta niin on menestystäkin. Kun lyhytelokuvani Pitääkö mun kaikki hoitaa? valittiin parhaan lyhytelokuvan Oscar-ehdokkaaksi vuonna 2014, oli ihanaa saada jakaa riemu ohjaaja Selma Vilhusen ja tuottaja Elli Toivoniemen kanssa. Ehdokkuus oli yrityksemme Tuffi Filmsin yhteinen saavutus. Pyörityksestä olisi ollut vaikea selviytyä yksin, tunteet vaihtelivat ilosta stressiin.

Koko Suomen elokuva-ala jakoi innostuksemme – ajateltiin, että mitä tahansa voi tapahtua ja voimme tehdä mitä vaan. On tärkeää tähdätä korkealle. Meidän pitäisi lakata marisemasta siitä, että asiat ovat ulottumattomissamme vain, koska olemme Suomesta. Kaikki on mahdollista.

Oscar-juhlissa tapasimme tähtiä ja guruja, ja alan ihmiset kommentoivat elokuvaamme. Oli jännittävää huomata, että olimme selvästi luoneet jotakin, mikä synnytti reaktioita. Disneyn luova johtaja John Lasseter tuli juttelemaan meille. Se tuntui melko epätodelliselta. Tapasimme myös Julie Delpyn ja Ethan Hawken. He eivät tiedä, kuka olen, mutta minä kyllä tunnen heidät. Olenhan elokuvien kautta kasvanut heidän kanssaan.

Oscar-ehdokkuus pakotti meidät ajattelemaan tulevia tavoitteitamme ja sitä, millaisia elokuvia haluamme tehdä. En ole mikään koomikko, mutta olen oppinut, että kaikkeen liittyy ripaus huumoria. On ollut hauskaa päästä hyödyntämään omaa huumorintajuani myös käsikirjoituksissa.

Totta kai Yhdysvallat houkuttelee, mutta minulla on perhe ja tunnen olevani jo liian vanhan aloittamaan alusta käsikirjoitustiimin kahvinkeittäjänä. Jonakin päivänä olisi kuitenkin hienoa saada myytyä käsikirjoitus rapakon taakse tai päästä osallistumaan yhteistuotantoon amerikkalaisten kanssa.

Tähtään ulkomaille mutta tiedostan, että reittejä on monia. Menneisyyteni on opettanut, että edes kaikkensa antaminen ei riitä, jos ponnistelee väärän asian parissa. Kutsumukseni seuraaminen oli elämäni suuri käännekohta, ja yritän jatkuvasti muistuttaa itseäni päätöstä seuranneesta tunteesta.”•

Uran kohokohdat

1. ”Lyhytelokuva Pitääkö mun kaikki hoitaa? (2012), joka valittiin Oscar-ehdokkaaksi.”
2. ”Ensimmäinen pitkä elokuvani Korso (2014), jonka kirjoitin yhdessä Jenni Toivoniemen kanssa.”
3. ”Minisarja Paratiisi, joka valittiin Prix Europan finaaliin.”
4. ”Lyhytelokuva Tyttöjen ilta (2008), joka palkittiin Tampereen elokuvajuhlilla. Tyttöjen ilta oli ensimmäinen käsikirjoitukseni, josta
    tehtiin  elokuva. Se on aina erityinen juttu.”
5. ”Tuffi Films -tuotantoyhtiö, jonka perustin ystävieni Jenni Toivoniemen, Selma Vilhusen ja Elli Toivoniemen kanssa vuonna 2010.”

Oscar-ehdokas Pitääkö mun kaikki hoitaa? on esitetty 80 elokuvafestivaalilla.
Kuva: Tuffi Films

Henkilökuvat: Maija Astikainen